Oma tili

Kisan jälkeinen kankkunen

Kirjoittajana XC Party Master, valmentaja Riikka Tulppo

Ystäväni soitti viime keväänä hätäisen puhelun: ”Voiko hiihdon jälkeen tulla krapula?”

Vähän huvittuneena kuuntelin tarinaa, sillä tällä kaverilla krapula saattoi aiheutua myös alkoholista, mutta ei tällä kertaa. Tässä tapauksessa krapulaisen fiiliksen aiheutti 80 kilometrin hiihtosuoritus kylmissä olosuhteissa. Hänelle tämä oli ensimmäinen näin pitkä urheilusuoritus, ja koitos tehtiin oireista päätellen liian vähällä nestetankkauksella.

Tilannetta ei auttanut myöskään suorituksen jälkeen saunominen ja riittämätön juominen. Eipä siis ihme, että olo oli monta päivää vähän hutera!

Tästäkin otettiin opiksi, ja kaveri vetäisi muutaman viikon päästä satakilometriä suksilla kevyesti!

Henkinen krapula

Nyt oli ajatuksenani kuitenkin avautua erilaisesta kilpailun jälkeisestä krapulasta. Henkisestä.

Ultrajuoksukisan kolmas sija NUTS Ylläs-Pallaksella toi loistofiilikset!

NUTS Ylläs-Pallaksesta on jo kolme viikkoa, eikä henkinen krapula ota talttuakseen! Mistä siis kyse?

Kyse on siitä, että mahtavien kisafiilisten haihduttua ihminen ajautuu kuoppaan, henkiseen lamaannukseen. On helppoa lepäillä kipeillä kintuilla muutama päivä, eikä juokseminen siinä tilanteessa olisi järkevääkään.

Palaudu fyysisesti, mutta myös henkisesti

Mutta entäs sitten, kun keho viestittää vielä kahden viikon jälkeen kiputiloillaan, ja pitäisi tehdä jotain korvaavaa? Kaksi viikkoa on toisaalta lyhyt aika ultramatkan jälkeen, mutta urheilijan päässä se on pitkä aika. Korvaavien treenien tekeminen ei aina ole niin helppoa. Kyllähän sinäkin tiedät mitä endorfiineja juokseminen antaa!

Kävin kisan jälkeen Norjassa tekemässä palauttavaa treeniä ja nauttimassa upeista maisemista. Kun on surffannut onnellisuuden aallonharjalla monta viikkoa, on selvä että myös arki iskee jossain vaiheessa päälle.

Norjan luonto tarjosi elämyksiä ja iloa sekä vartalolle että mielelle.

Juuri nyt on hankala fiilis, kun toinen puoli päässä takoo, että pitäisi juosta. Mutta toinen puoli minusta on alamaissa, eikä saa aikaan oikeastaan mitään.

Kun on saavuttanut pitkään tähtäimessä olleen maalin, tyhjyys valtaa olotilan. Huippu-urheilijalla on aina seuraava tähtäin odottamassa, mutta entäs meillä kuntoilijoilla? Kun on käynyt lisäksi upeissa maisemissa nauttimassa, tuntuvat kotipolut äärettömän tylsiltä.

Rakkaus lajiin vie eteenpäin

Vaatii sisua, mutta myös lempeyttä omaa kehoa kohtaan, että saa itsensä takaisin treenin makuun. Sisua kysyttiin siellä Ylläksen tuntureilla, vaatiiko tämä tyhjyyden tila samanlaatuista sisua? Vai auttaako sittenkin parhaaseen lopputulokseen se, että antaa sekä kehon että mielen rauhassa palautua?

Luotan siihen, että rakkaus lajiin vie minut taas uusiin huimiin reissuihin. Onneksi olen kokenut tämän tyhjän tilan ennenkin, ja tiedän, että jossain vaiheessa polut taas vie.

Toivotan kaikille ihania loppukesän raikkaita polkulenkkejä 🙂