Trail Teamin reissurapsat: Arto Öljymäen NUTS Ylläs-Pallas 66km ultrajuoksu

Kirjoittaja: Arto Öljymäki / XC Party Trail Team

Tässä hieman tarinaa lohduttomien kivikkojen ja loppumattomien mäkien maasta, arjessa tasamaalla tallustavan keski-ikäisen miehen silmin.

Matkalle luotiin pohja jo vuonna 2019, kun Köykkyri NUTSin jälkeen muutaman rohkaisevan juoman avustamana kävelin erään ennalta tuntemattoman herran pöydän ääreen ja kainolla äänelläni tiedustelin, olisiko tämä se pöytä jossa myydään tulevalle kesälle retkeilylippuja. Yhteistuumiin päädyimme matkaan 55km, joka tuntui sillä hetkellä oikein oivalta pituudelta – eihän se ole kuin pikkuisen reilu 4x koti-Köykkyri väli.

Sitten tuli tämä ruttoepidemia ja reissu siirtyi vuodella eteenpäin. Ehdin jo autuaasti unohtaa koko tapahtuman vuoden aikana. Tällä välillä tulin jonkin verran kaikenmoista treeniä tehtyä metsien siimeksessä pyörällä ja tennarit jalassa.

Trail Teamista rotia tekemiseen

Vuoden 2021 alusta liityin XCPartyn Trail Teamiin ja siellä Riikka Tulppo koitti piestä treenijärkeä minun paksuun kalloon, eikä asiassa aivan täysin epäonnistunut.

Itseä hirvitti treenien vähyys, ehkä hieman salaa kävin ohjelman ulkopuoleisiakin harjoitteita tekemässä, mutta pääosin ohjelman mukaan mentiin. Viisaampiaan on ihmisen uskominen.

Kevättalvella Riikka sitten kyseli kesän tapahtumatavoitteita, niitä paperille rustaillessa muistui mieleen tämän kirmailun jo maksettu osallistuminen. Samalla ilokseni huomasin, että osallistumismaksu olikin halventunut puolentoista vuoden aikana. Tai oikeastaan matka oli pidentynyt, mutta sehän tarkoittaa kilometrihinnan alentumista, eikös vaan?

Kolme viikkoa ennen reissuun lähtemistä aloin googlailemaan, että missäs se tämmöinen ”Ylläs” on, kun olin ihan porukalle kuskiksi lupautunut. Samalla vähän katsastelin edessä olevaa reittiä ja ennen kaikkea reittiprofiilia. Profiili muistutti aika lailla täsmälleen sydänkäyrääni sitä lukiessa – paikoitellen aika korkealla käytiin siis.

Pakokauhua todellisuuden hahmottuessa

Tässä vaiheessa mieleen alkoi hiipiä pienimuotoinen pakokauhu. Koitin löytää pakokeinoa treenaamattomuudesta, huonosti menneistä treeneistä, kivuista ja säryistä, perhetapahtumista, naapurin perhetapahtumista jne. Mistään ei oikein hyvää, tai edes kelvollista, syytä löytänyt: Treeniä on ollut säännöllisesti 4-6 päivänä viikossa, treenit ovat olleet läpi kevään vähintään ok, kipuja ei tuon valmiiksi hyvin mietityn ohjelman vuoksi ollut, perhetapahtumiin ei ole tapana muutenkaan osallistua ja naapureillehan ei ruukata puhua, joten sinnekään ei viitsisi oikein lähteä juhlia kuokkimaan.

Viimeisenä keinona olisi ollut koiven tahikka kahden katkaisu, mutta minulle sanottiin, että sauvojenkin kanssa voi liikkua ihan näppärästi. Päätin siis vain nielaista kitapurjetta kutittelevan pumpun takaisin paikalleen ja lähteä matkaan.

Voiko varusteisiin panostaa liikaa? Ei voi!

Varustelu, kuten asiaan kuuluu, alkoi pari viikkoa ennen lähtöä. Pakollisista varusteista puuttui sadetakki, hätäpäissään ostin ensimäisen kriteerit täyttävän kaavun. Pakollisten päälle tietenkin saa/pitää hommata reissuun jotain uutta kivaa.

Shelbyltä selkään tarttui uusi juoksureppu. Repun sisälle pakkautui pakollisten varusteiden lisäksi Nosht vauhtikarkkeja, suolaa, glukoosipastilleja, hyttysmyrkkyä ja juomarakko. Vauhtikarkkeja pakkasin mukaan karkki/30min mitoituksella. Varauduin 12 tuntiin. Pohdin sauvojenkin mukaan ottamista, mutta ”Ei kukaan ota tuolle lyhyelle matkalle sauvoja mukaan.” kuului valmentajan ohje. Luulin valinneeni pitkän matkan, mutta eipä tuo nyt pitkä sitten ollutkaan.

Reissuun lähdettiin Northern Trail Runners porukalla. Matka meni oikein rattoisasti rupatellen. Juuri ennen mökille saapumista kohdalle sattui aivan mahdoton ukkoskuuro, joka hieman säikäytti kisaan menijät. Edelleen kuitenkin ennuste näytti kisapäivälle pilvipoutaa, joten sirmet ristiin! Mökissä majoittui 37km, 66km ja jopa 100km (tämä on vissiin jo pitkä matka) reissuun lähtijöitä kaikkiaan 10 hlöä.

Numerolaput haettiin heti petien varaamisen jälkeen ja samalla haettiin jääkaappiin täytettä. Kanasta ja italianpata-aineksista oli viikonlopun ruokani koostuva. Kauppareissulla tuli iloisia kohtaamisia toisten XCPartyläisten kanssa ja muutama muukin tuttu vastaan tuli. Sellaisen kivan lisävivahteen kohtaamisiin sai, kun kaikki tuijottavat toisiaan tiiviisti silmiin sellaisella ”tunnenko minä sinut?” katseella.

Lähtöaamuna Jounin kaupan kautta Hettaan

Lähtöaamuna kello herätti 6:n aikaan. Äkkiä aamupalaa ja hermostunutta naurua sekä raivoisaa säätiedotusten tuijottelua. Pari kuppia kahvia päälle ja luojan kiitos maha pyörähti niin sanotusti käyntiin.

Omalla autolla Jounin kaupalle teeskennellen rentoa ja miettien kaikkia niitä tavaroita, jotka mahdollisesti unohtui mökin pöydälle. Automatkaa seurasi vielä parin tunnin bussimatka Hettaan. Hetassa tavattiin lisää tuttuja ja usea tuttu jäi varmaan maskien takaa tuijottelusta huolimatta tunnistamatta.

Startista matkaan

Sitten päästään asiaan: 66km lähtölaukaus kajahti klo 12.00. Lähdimme juoksemaan karkuun klo 12.20 lähteviä 160km (taatusti pitkä matka, ainakin sauvojen määrästä päätellen) taivaltajia – mitali jokaiselle, joka lähtee tuota edes yrittämään!

Reitin alku oli viitisen kilometriä asfalttia, tällä välillä jo hieman porukka alkoi hajaantumaan. Pikitien jälkeen aloitettiin maastoon tottuminen hiekkatietä pitkin. Hiekkatiellä ollessani reilussa 6:ssa kilometrissä yksi kalju päälaki vilahti vasemmalta ohi aivan jäätävää tahtia – 20min peräämme lähteneen porukan suvereeni johtaja Juuso Simpanen oli saanut jo kuuskuutosten pääjoukon kiinni, ja samassa jättänyt sen taakseen. Juuson ensimmäinen 5km oli mennut aikaan 20:03, minun 33:57. Hiljaiseksi veti.

Ensimmäisessä huollossa

Ensimmäisessä huollossa oli hienosti käsidesin jakelijat ja kaikkea! Juottopaikalla huomasin juoneeni matkalla aivan liian vähän, enkä juonut siis juottopaikallakaan – tyhmäkun olen. Suolakurkkua muutama siivu ja puskapissa. Sitten matka jatkui taas. Tässä 12km paikkeilla tuli mieleen ensimmäistä kertaa ajatus siitä, että jos en maaliin asti jaksakaan? Fiilis oli hyvä, mutta jäjellä oleva 54km tuntuu todella pelottavalta.

Pyhäkeron maisemat oli aivan mahtavat! Tuulenvire paljaalla rinteellä antoi helpotusta mukaan lähteneiden verenimijöiden laumaltakin. Reitti itsessään oli vielä helppokulkuista, joskin kivistä. Voimat riitti hienosti nousuun.

Kauan ei ehtinyt tommoisia miettiä, kun edessä oli reissun ensimmäinen oikea mäki, Pyhäkero. Maisemat oli aivan mahtavat! Tuulenvire paljaalla rinteellä antoi helpotusta mukaan lähteneiden verenimijöiden laumaltakin. Reitti itsessään oli vielä helppokulkuista, joskin kivistä. Voimat riitti hienosti nousuun. Mieli olisi tehnyt vähän juostakin, mutta sain pidettyä kuitenkin järjen mukana.

Lapin maisemat hurmasivat myös 40plusmiehen.

Ennen seuraavaa, ja samalla viimeistä juottopaikkaa kiivettiin vielä Siosvaaran yli, edelleen typertynyt hymy naamalla siitä, miten mahtavalta maisemat näytti. Ennen toista huoltoa reitti puikkelehti hetken kotoisampia metsäpolkuja pitkin. Huoltopisteellä ei enää käsidesejä jaettu, itse piti osata pumppupulloa käyttää.

Puolimatkan krouvissa huolehdittiin nesteytyksestä

Huomasin yllätyksekseni taas juoneeni etapilla liian vähän. Nyt kuitenkin join hieman ylimääräistä huoltopisteellä ennen matkan jatkamista. Huollosta taas suolakurkkua ja sipsejä. Lähtiessä kiristin kengätkin. Ilmeisesti kivikoissa vaaditaan kenkään puristusta hieman tasamaata enemmän.

Tässä vaiheessa oltiin matkallisesti puolessa välissä. Reitin rankkuudesta ei kuitenkaan vielä ollut mitään käsitystä. Pilviverho alkoi hiljalleen rakoilemaan ja lämmön lisäksi saatiin paistetta, vai olisiko ollut vallankin paahdetta. Olo oli paikoitellen hyvin tukala, mutta yllätyksekseni ei täysin sietämätön. En yleensä kestä lainkaan lämpöisiä kelejä, kisamoodi?

Puolen matkan juomattomuus ja varsinkin sen tiedostaminen, teki veden käytöstä hankalaa. Huoltopaikkoja ei enää ollut tiedossa ja vettä ei siksi uskaltanut oikein juoda ”jos se vaikka loppuu kesken”. Tämä on sinällään typerää, sillä eihän juotu vesi hukkaan mene. En myöskään uskaltanut ottaa muutamasta ensimmäisestä purosta vettä ottaa juotavaksi. Purossa kuitenkin kastelin pään ja päähineen aivan ihanan raikkaalla vedellä.

Pilviverho alkoi hiljalleen rakoilemaan ja lämmön lisäksi saatiin paistetta, vai olisiko ollut vallankin paahdetta. Olo oli paikoitellen hyvin tukala, mutta yllätyksekseni ei täysin sietämätön.

Seiposen huipulla aurinko oli parhaimmillaan tai pahimmillaan, kun puiden suojaa ei ollut lainkaan. Porotus ei kuitenkaan ollut onneksi aivan kestämätöntä, sillä taivaalla olleet pilven riekaleet katkaisivat välillä suoran porotuksen. Tuulikin aina välillä vilvoitti matkalaisia.

Seiposessa oli hikiset oltavat.

Hannukurusta saatiin pumppukaivovettä, nyt join jo kaivolla pari lötköpullollista vettä. Suastunturin jälkeen Suaskurusta taas lisää vettä purosta lötköpulloon. Nyt alkoi jo tuntumaan todella pahalta tuon veden suhteen, jano oli koko ajan, mutta vettä ei kuitenkaan uskaltanut edelleenkään juoda matkatessa riittävästi. Juomapaikallakaan ei määräänsä enempää pysty vettä kiskomaan, jos meinaa vielä liikkuakin.

Taidot koetuksella kivirakassa

Tämän jälkeen saavuimme keroille: Lumikero, Vuontiskero, Keräskero, Jäkäläkero, Lehmäkero muutamia mainitakseni. Tästä pätkästä ei hyviä muistoja jäänyt kiviä kivien perään, taitotaso ei tuonne vaan kertakaikkiaan riitä. Ainoa positiivinen asia oli Vuontiskeron ja Pikkuvaarojen välinen puro, josta otin viimeisen kerran täydennystä pulloihin.

Jos tuolla 10km ennen maalia joku olisi tarjonnut autokyytä, olisin varmuudella kyytiin noussut. Välittömästi olisin päätöstä katunut, mutta kyytiin olisin silti mennyt. Kertakaikiaan usko meinasi loppua. Kunto kesti kyllä hyvin, mutta eteneminen on tuskaisen hidasta, kun ei uskalla/osaa juosta haastavassa maastossa.

Loppukiri

Hiljolleen alkoi tulla ihmisiä vastaan, joten päättelin määränpäänkin lähenevän. Sanat ”hyvä, hyvä! Viimeinen nousu, loppu on helppoa hiekkapolkua” antoivat toivoa oikeasti maaliin pääsemisestä. Kivikkoa vielä piisasi. Ennen pitkää kuitenkin hiekkatie tuli näkyviin ja viimeinen 4km olikin, kuten luvattiin, alaspäin johtavaa hiekkapolkua, aivan ihanaa hiekkapolkua. Olisin mielellään jatkanut vielä kilometrin tai kaksi juoksemista, kun piiitkän matkan käveltyä pääsi vihdoin helpolle alustalle kirmaamaan. Oli todella mukava päätös raskaalle reissulle!

Mikään paikka ei mennyt rikki, suurempia rakkojakaan ei noussut, krampit eivät vaivanneet edes illalla/aamulla. Kaikkiaan siis treenit johtivat minun tasolla hyvään suoritukseen. Insinöörinä en voi välttää tilastoja, joten tässä Polarin keräämä data: 66,32km/10:43:19h/ka. 140bpm (37% PK1; 60% PK2; 3% VK1; 25sek VK2); nousu 1725m, lasku1590m; 9673kcal.

Jälkeen

Jälkikipuja tuli yllättävän vähän. Bussimatka Pallakselta kisakeskukseen meni aivan hyvin, mutta bussista ylös nouseminen näytti kaikilla olevan hieman tuskaisaa. Vielä mielenkiintoisempi oli henkilöautosta ylös nouseminen mökin pihassa. Alamäkien kokemattomuus tuntui etureisissä pari päivää, mutta muutoin ihan bueno olo jo maanantaina. Pitää vaan uskoa, ettei vielä palautunut ole, vaikka kipuja ei tunnu. Maanantain MTB treenit meni ihan ok, tiistaina kevyt maantiepyöräily matalilla sykkeillä. Hiljalleen treenejä lisäilemään ja kohti seuraavia koitoksia, mitä ne sitten ovatkaan. Liikunta on ihmisen parasta aikaa!

Riinan imussa oli hyvä taivaltaa!

Loppuun vielä erikoiskiitos Riinalle, jonka kannassa koko matkan roikuin. On hyvä, kun tuollaisia rautaisia uupumattomia ja lannistumattomia Duracell-pupukavereita on polkuja tallaamassa! Selkä kun alkoi edessä karata, niin pakko oli itsekin laittaa töppöstä toisen eteen. Kiitos!

@40plusmies

Arton aikaisempia ultra- ja maratonmatkoja

  • Terva Trail 2019 60km
  • Dynamo Ultra 2020 62,5km
  • Vaarojen maraton 45km

  • Urheilulääkärin, ravitsemusterapeutin ja fysioterapeutin vastaanotto livenä ja etänä

  • Klassikkomme uusilla mausteilla: elämäsi hiihtokauden avaus!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *