Kivet ja juuret haastoivat Anna-Leenan tunturimaratonilla

Nuts Pyhä – kauan odotettu, viimein käsillä! Pyhätunturin maratonista tuli itselle kesän päätapahtuma sen jälkeen, kun sitä edeltäneet Karhunkierros ja Hetta-Pallas peruttiin koronan vuoksi. Tapahtumaa edelsi reilu kuukausi aiemmin yrittämäni puolikas maantiellä. Tuo yritys päättyi elämäni ensimmäiseen keskeyttämiseen.

Olin siis jokseenkin epävarma kuntoni suhteen, minkä vuoksi yritin asennoitua tapahtumaan niin, että lähden vain fiilistelemään ja nautiskelemaan maisemista. Minut tuntevat luultavasti nauravat tässä vaiheessa. Ansku fiilistelemässä…no, tiesin itsekin, ettei tämä ehkä kuitenkaan menisi ihan näin fiilispohjalta. Kun numerolappu lyödään rintaan, se jokin pieni kilpailuvietti nostaa heti päätään.

Tapahtumanl j treenimäärien pienentyessä juoksuinto kasvoi ihan uusiin mittasuhteisiin. Vähemmästäkin siis joku oli into piukeana mitä lähemmäksi h-hetkeä tultiin.

Tuolle viikonlopulle luvatuista helteistä ei onneksi ollut tietoa lauantaiaamuna, kun klo. 8 jälkeen aloitimme XC Party -tiimin kanssa alkuverkat. Tuossa vaiheessa satoi vielä vettä ja oli niin kylmä, että alkoi epäilyttämään oman vaatetuksen riittävyys. Keli tuosta kuitenkin lämpeni pikkuhiljaa ja sadekin loppui heti alkuunsa.

Alkulämmittelyssä sää oli vielä sateinen.

Lähdön koittaessa toitotin itselleni malttia matkaan. Mielestäni tuossa kohtuu hyvin onnistuinkin, eli vauhti ei mielestäni kasvanut liian kovaksi alussakaan. Siitäkin huolimatta sain sykkeet heti alussa olleiden muutaman nousun jälkeen ihan ”tappiin”. Pudotin vauhtia entisestään, kävelin pätkiä tasaisellakin, mutta silti sykkeet pysyi kohtuuttoman korkealla ja hengittäminen oli työlästä.

Maltin lisäksi olin päättänyt keskittyä matkalla säännölliseen tankkaamiseen ja energian saantiin, olihan tämäkin itsellä yksi rasti opeteltavien olevien asioiden listalla. Niinpä ensimmäiselle huoltopisteelle saapuessa (noin 7 kilometrin paikkeilla) päätin täyttää lötköpullot vedellä ja ottaa muuta evästä mukaan. Kun käsidesistä liukkailla käsilläni sain lötköpullon viimein auki, totesin, että vettä oli kulunut siihen mennessä noin desin verran. Turhaanpa siis lötköpulloa aloin täyttämään, kun ei mitään täytettävää ollut.

Valmiiksi annostellut muut eväät (sipsi, suklaa ym?) olivat sen verran tuhdin kokoisia annoksia, että pyysin huoltojoukoilta sipsiä suoraan kämmenelle. Söin tuosta pari kappaletta ja tungin loput povariin, kun en saanut enempää alas. Olo oli täysi, eikä tehnyt mieli väkisten tankata. Ei mennyt tämäkään siis ihan suunnitelmien mukaan.

Matkanteko tuntui edelleen kohtuuttoman raskaalta. Tein kävelypätkiä ja yritin keskittyä maisemiinkin kuvitellen tekeväni vain pitkistreeniä. Välillä tämä jopa tehosikin (no ehkä yhden lyhyen pätkän). Pienissäkin ylämäissä kävelin ja kaikissa ylämäissä porukkaa lappasi ihan urakalla ohi. Väistämättä tuli mieleen, että olen kai sitten aika rapakuntoinen. Moneen otteeseen totesin olevani ihan väärässä paikassa; mitä ihmettä täällä teen, kai sitä voisi aikansa järkevämminkin kuluttaa!

Manasin mielessäni, että tästä lähtien juoksen vain omaksi ilokseni silloin, kun huvittaa ja niin paljon (lue: vähän) ja sitä vauhtia kuin huvittaa. No, eipä minua tähänkään kukaan ollut pakottanut, ihan itse olin tänne himoinnut. Pitkään oli mielessä keskeyttäminen, vaikka tapanani on mennä ennemminkin vaikka läpi harmaan kiven, kuin luovuttaa. Onneksi en ollut perehtynyt näitä koskeviin ohjeisiin sillä totesin lopulta, että keskeyttäminenkin voi olla liian työlästä. 😀

Jatkoin siis matkaa. Ja yritin pitää mielessä verkkovalmennuksessa opittuja asioita, kuten että kaikki nämä miljoonat juurakot ja kivet ovat ystäviäni. Väitän, että olen hieman lämpimämpiäkin tunteita joskus kokenut kuin tuossa vaiheessa erityisesti kaikki noita kiviä kohtaan.

Etukäteen olin ajatellut, että yksi 43 kilsan pätkä Pyhällä on aika lyhyt hilpaisu. Olinhan edellisenä kesänä rämpinyt läpi 58 kilsaa Hetta-Pallaksella kipeällä polvella. Yllättäen tämäkin ennakkokäsitys joutui romukoppaan😀. Tuntui, ettei matka lopu koskaan. Mietin myös käykö lopullisesti hullusti kuuluisan 30 kilometrin rajapyykin jälkeen.

Treeneissä en ollut juossut paljoakaan yli 20 kilometrin matkoja, joten oma kestävyys mietitytti tämänkin vuoksi. Ilmeisesti olen todellinen diiseli, koska matkan edetessä hengitys alkoi pikkuhiljaa kulkemaan himpun paremmin, minkä vuoksi aloin uskomaan siihen, että ehkä tästä maaliin selvitään. 30 kilometrin jälkeen oli edessä kuitenkin reitiltä muistamistani kahdesta pahimmasta noususta se toinen kivuttavana. Olihan se raskas, eikä se riittänyt, vaan sen jälkeen jatkettiin kivirakkaa könyämällä. Taas meni ylämäessä porukkaa ohi, ja minä puuskutin ja läähätin. Liekö muita edes hengästytti? Alamäissä annoin palaa muita ohitellen ja huomasin, että jos vähänkään alkoi varomaan taikka jarruttelemaan, alkoi herkästi tökkimään. Eli jalka ei enää löytänytkään sopivaa paikkaa. Aika monta läheltä-piti tilannetta oli, mutta pystyssä pysyin. Tosin kengät taitaa olla nyt entiset, sen verran paljon oli iskua tullut. Myös tasaisella sain vauhtia pidettyä ja noilla pätkillä tuli myös selkiä vastaan. Alamäissä ohittelemani porukka meni sitten nätisti ohi seuraavassa ylämäessä😀. Ja minä kirosin taas mielessäni. Tuon 30 km rajan jälkeen totesin, että kävellessä jalat olivat puupökkelöt ja eteneminen oli juosten helpompaa (ylämäkiä lukuun ottamatta).

Olin kuullut viimeisestä ennen maalia olevasta noususta ja olin siihen henkisesti varautunut. Silti tuo mäki meinasi ottaa selkävoiton. Ja montakohan ohitusta taas tapahtuikaan….. Oikeasti meinasi usko loppua tuossa mäessä, vaikka tiesin, että maaliin oli enää vaivainen reilu kilometri matkaa. Pidin siinä muutaman puhallustauon jopa kuvia räpsien. Ei ollut kiire enää mihinkään. Pakkohan se oli tuokin mäki ylös tarpoa ja sen jälkeen alkoikin armoton alamäki kohti maaliviivaa. Mäki oli niin jyrkkä, että ei auttanut muuta kuin jarrutella. Varpaat huusi tuossa vaiheessa hoosiannaa, kun ne ottivat osumaa kengän kärkeen joka askeleella. Piristysruiskeen sain tuossa vaiheessa vielä kuitenkin, kun kuulin Maijan ja Riikan iloiset kannustukset ja tsemppihuudot keskellä tuota mäkeä, jossa ei loppua näkynyt. Vielä jarrutukset ja lopussa jarru pois päältä ja täysillä kohti maalia. Poweria löytyi siis vielä tuossa vaiheessa loppukiriin ja aika pysähtyi lopulta näyttäen 43 km matkan kestoksi 5,56 h (kellon näyttämä matka 43,7 km).

Tällainen reissu siis tällä erää. Aikatavoite 5-5,30 tuntia ei toteutunut, minkä arvasin jo heti matkan alussa. Matkanteko oli paljon raskaampaa kuin olin osannut kuvitella. Tuon vajaan kuuden tunnin aikana join noin 1,5 litraa vettä, söin 5 kpl bloksin energia/geelikarkkeja sekä 4 palaa sipsiä. Jopa minä ymmärrän, että tuo on aivan liian vähän tuon pituiselle matkalle. En nyt vain saanut yhtään tuota enempää uppoamaan. Tämä (tankkaus/energian saanti) on heikko kohtani, joka vaatii harjoittelua. Toinen selkeä harjoittelua vaativa osa-alue ovat ylämäet! Rusko (muiden ohella) taitaa tulla siis tulevina kuukausina entistäkin tutummaksi.

Kiitos kaikille matkassa mukana olleille ja erityisesti Maijalle kiitos kaikista opeista, vinkeistä ja neuvoista! Nähdään jatkossakin!

Tervetuloa mukaan toimintaan!

  • XC Party leirit, klubilenkit ja valmennus ryhmille ja yksilöille

Menossa mukana herkulliset Good´n´Go smoothiet!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *