Merjan polkumaraton Pyhällä

Merja Ryhänen oli Riikka Tulpon valmennuksessa osana meidän polkujuoksutiimiä matkalla kohti NUTS Pyhä 2020 maratonia. Teksti on Merjan kynästä. 🙂

Ja tarina meni näin

Ilmoittauduin syksyllä 2019 heinäkuiseen Nuts Hetta-Pallas 58 km kisaan. Tammikuussa aloitin treenaamisen ihan itse itseäni valmentaen eli harjoittelu koostui pitkistä ja vielä pitemmistä pk-lenkeistä oululaisten koiran ulkoiluttajien ja läskipyöräilijöiden tallomilla lumisilla ja välillä jäisilläkin poluilla.

Kevät toi koronan, ja pian kävi selväksi ettei heinäkuun suunnitelmat toteudu, joten toiveikkaasti katse elokuun kisoihin eli Pyhätunturille. Toukokuussa alkoi tuntua siltä, että harjoitteluni oli kovin yksipuolista ja pitkikset alkoivat mennä överiksi, joten hyvän ystäväni, Liisan, innoittamana lähdin hakemaan vaihtelua treenaamiseen XC Partyn valmennustiimiltä.

Pyhällä kaikki oli valmista!

Matka kohti Pyhää alkoi

Kesäkuussa liityin mukaan Riikan tiimiin ja vähän soveltaen aloin noudattaa maratonille tähtäävien ohjelmaa. Juoksukilometrit tippuivat radikaalisti , mutta harjoituksilla oli muukin tarkoitus kuin tarpoa metsässä omaksi iloksi. Ehkä kehityin, ehkä en paljoakaan näin lyhyessä ajassa, mutta esim. 12 x 200 m, nousevalla temmolla olisi jäänyt tekemättä omin nokkineni 😄

Kokoonnuimme lauantaina 15.8. klo 8.15 alkuverryttelyihin Pyhätunturimaratonin lähtökaaren alla – XC Partyn juoksijanaisten tiimi! Kovimmat mimmit lähtisivät täysmatkalle kilparyhmässä klo 9 ja vähän verkkaisemmat ladyt rauhallisessa ryhmässä klo 9.20. Hienoihin suorituksiin yltäviä puolimaratoonareitakin oli mukana! Oma tavoitteeni oli päästä maaliin kahdeksan tunnin aikaikkunassa, tai ylipäätään päästä maaliin, tai jos en pääsisi maaliin niin nauttia kuitenkin juoksemisesta.

Polkujuoksutiimin naisia Pyhällä. Kaikki eivät päässeet Pyhälle, vaan lähtevät mukaan syksyn tapahtumiin.

Naapurini, lähi-polkujuoksuidolini, Tommi lähetti meidät matkaan klo 9.20, jättäydyimme Liisan kanssa suosiolla jälkijoukkoihin. Kipusimme heti alkuun yhden Ruskon nousun verran laskettelurinnettä ylöspäin ja sieltä lähdettiin sitten vauhdilla rullamaan alas kohti Aittakurua. Olipa vaikuttava kohde heti alkumatkasta, ja askel kulki mukavasti tasaisella inva-reitillä. Mutta sitten alkoi portaat ja varsinainen taival. Ja ensimmäisen Nosht-marmeladin aika. Meillä oli tavoitteena ottaa energiatujaus 20 minuutin välein eli luvassa olisi 21 annosta marmeladia ennen maalia 😄, yöks.

Ensimmäiselle huoltopaikalle (n. 6 km) saavuimme reilun tunnin taivaltamisen jälkeen, jäljessämme oli ainoastaan yksi mies ja turvajuoksija Anna. Mietimme missä vaiheessa klo 10 lähteneet puolikkaan juoksijat pyyhältävät meistä ohi, ja siinä huollossa ollesssammehan se johdossa ollut nuori mies kiisi hetken aikaa näkökentässämme.

Koutsit kannusti reitillä

Pian sitten alkoi poluilla vilske, Maijakin saapui kivikoiden ja juurakoiden yli liidellen naisten sarjan ylivoimaisena johtajana iloisesti meitä kannustaen – kehoitti nauttimaan! No, siitä erittäin teknisestä noususta ei kyllä voinut nauttia, oli sen verran vaikeaa taivallettavaa kun aamun sade oli kastellut kivikkoisen polun.

Tunturirakka puhututti polkujuoksuryhmässä naisia ennen tapahtumaa ja sen jälkeen!

Sujuvasti annoimme tietä tai polkua nopeammille eli hivenen poukkoilevaa oli kulkumme senkin suhteen. Puskista ilmaantui Riikka kannustamaan ja ottamaan tilannekuvia 😄, mukavalta tuntui nähdä häntä. Liisalla alkoi tulla ongelmia jalkojen kanssa ja hän alkoi pohdiskella josko kääntyisi puolikkaan juoksijoiden mukana paluureitille Huttulomassa kympin kohdalla. Järjestävä taho kuitenkin ohjasi hänet 43 km reitille, joten Liisa lähti kuin lähtikin jatkamaan matkaa, vähän empien kylläkin.

Huttuloman jälkeen alkoi ihana rauha. Ihan kahdestaan saimme kävellä ja välillä helpommissa kohdissa ottaa muutaman juoksuaskeleenkin. Reitti nousi hiljalleen Huttutunturin rinnettä ylöspäin ja sitten aikanaan alaskin. Polku oli aika hankalaa juostavaa tällaisille kivikkopelkureille, joten mehän vain kävelimme, ja söimme marmeladia suolapähkinöiden ja veden kanssa. Liisa pohdiskeli jalkojensa tilaa ja itsekin välillä säikähdin kun alamäessä polvi kipeytyi sivuttaisesta liikkeestä. Onneksi kipu hellitti kun polven suoristi. Kaikki loput sata alamäkeä pitikin sitten juosta tai kävellä suoraan ilman sivuttaisia liikkeitä.

Pyhällä kivikkoa ja nousumetrejä riittää!

Kapustan rinteillä polku yhtyi maratonin paluureittiin ja olipa mukava nähdä jo Latvavaaran huollossa käyneitä ja Latvavaaran huiputtaneita maratoonareita, XC partyn hurjia juoksijanaisia. Noillamain polkukin olisi ollut juostavaa ellei olisi ollut ylämäkeä 😄 Meidän polkujuoksuideologiamme mukaan ylämäet kävellään ja tasaiset ja alamäet juostaan. Ja loppumatkasta tasainenkin on ylämäkeä. Liisa kannusti minua jatkamaan ilman häntä, joten lähdin sitten kohti Latvavaran 21 km huoltoa alamäeksi muuttuneella hyväkuntoisella reitillä. Rauhallisesti hölkkäsin varmaankin parin kilometrin mittaisen laskun ja huollossa olin pari minuuttia ennen Liisaa, joka jäi huoltoon pohdiskelemaan matkansa jatkamista.

Kyselin huollossa kellon aikaa ja kuulin että vähän yli 13, nyt tulisi kiire ehtiä viideksi maaliin, sillä reitin toinen puolikas on parikolme kilometriä pitempi kuin ensimmäinen puolikas ja ensimmäiseen puolikkaaseenkin oli kulunut 3h48 min. Lähdin huollosta toiseksi viimeisenä. Oli mukava juoksennella vaikka varpaat alkoivat kipeytyä liian ahtaissa kengissä. Ahtaus oli tietoinen valinta sillä lisäsin lisäpohjalliset kenkiin välttääkseni vaivaisenluuvaivat, joita oli aivan viime aikoina alkanut ilmetä.

Jyrkkä nousu Latvavaaralle palautti taas maan pinnalle, aivan konkreettisesti. Kompastuin kivikkoon noustessani rakkaa ylös. Onneksi sain otettua käsillä vastaan ja kiveen osunut silmäkulma ei vaihtanut väriä. Pikkurillistä lähti vähän nahkaa ja sormi turposi ja tummui nivelestä, mutta taipui, joten ei muuta kuin matkaa jatkamaan. Jalkojen naarmuja en viitsinyt edes alkaa tarkastelemaan, kuuluvat niin oleellisena osana lajiin. Aikamoinen kivikasa tuo Latvavaara kyllä on!

Vaaran päältä hölkytellessäni sain kiinni vihreäpaitaisen miehen, vaihdettiin vähän kuulumisia, ei kuulostanut hänellä hätää olevan. Pian tuli toinenkin selkä vastaan, nuorempi nainen, joka kertoi energian olevan lopussa. Olisin tarjonnut palan marmeladia, mutta ei kuulemma ollut eväät lopussa, ainoastaan energia. Ennen paluuta Kapustan rinteille ohitin vielä yhden naisen – minulla alkoi olla pikkuhijaa flow päällä. Ihmettelin miten jalat toimivat näin hyvin, miten takapuoli ja takareidet eivät ole vielä kipeät ja miten minä jaksan nyt näin hyvin? Johtuisikohan jatkuvasta energian nauttimisesta ja juomisesta. Ja maltillisesta alkuvauhdista.

Huttutunturille noustessa hyvä draivi säilyi ja hiljalleen tavoitin vielä kaksi muutakin naista. Polku oli hyvää baanaa Huttulomaan saakka, jossa oli aiemmin puolimaratoonareiden kääntöpaikka. Huttulomasta alkoi vaivalloinen nousu Pyhätunturille, joka palkittiin hulpeilla maisemilla.

”Mustikka alkoi saada jo ruskan värejä, harmaa rakka, sininen taivas, Wau! Mutta eipä ollut aikaa jäädä ottamaan valokuvia. Katse pysyi tiukasti maassa, aikamoista kivikkoa oli taas kilometrikaupalla.”

Jossakin edessäni vilahti keltapaitainen mies, aloin pikkuhiljaa saavuttaa häntä ja melko pian ohitinkin. Tsemppailtiin siinä toisiamme ja yritin vähän saada välimatkaa tähän Timoon.

Ennen viimeistä huoltoa tavoitin vielä sauvojen kanssa liikkuvan naisen, joka oli viime vuonnakin käynyt reitin juoksemassa. Kyselin häneltä viimeisten kilometrien haasteista ja sitten koikkelehdin hänestä ohi. Viimeisessä huollossa noin 4 km ennen maalia keltapaitainen Timo ja sauvakävelijä-nainen tavoittivat minut kun jäin säätämään vesipullojen ja banaanin kanssa. Sauvakävelijä sai jopa etumatkaa, joten kilpailija minussa heräsi ja juoksin hänet kiinni. Mikäpä oli juoksennellessa tasaisella baanalla.

Mutta sitten tuli 90 asteen käännös oikeaan ja kohti rinnettä! Polku lähti suoraan ylöspäin, keltapaita-Timokin oli juossut minut kiinni, joten peräkanaa lähdimme nousemaan. Tästä noususta minua oli peloteltu, se on pitkä ja vie mehut. Kyllä se olikin pitkä ja olisi helposti saanut jalat hapoille, mutta minä otin varmaankin liian kevyesti kun jaksoin nousta mäen eikä sykkeet nousseet samoihin lukemiin kuin Janin sauvarinnetreeneissä. Mäen päällä pistin heti juoksuksi ja oikeastaan laulattikin kun oli niin hyvä fiilis, ja Timo jäi puuskuttamaan jälkeeni

Alamäki olikin sitten oma lukunsa, se oli nimittäin pitkä, pitempi kuin luulin. Alkoi ottaa etureisiin mukavasti ja pienikin väärä liike muistutti polvikivusta. Alas kuitenkin selvisin juosten ja maaliin miltei liitelin, tai se tuntui siltä, vaikkei varmasti näyttänyt 😄 Kuuluttuja Tommi otti minut hienosti vastaan ja maalissa olin reilut kaksi minuuttia ennen klo 17. Taivalta takana 7 h 37 min. Vaikka olisin ollut tyytyväinen huonompaankin aikaan, niin tällä maratonilla minua ilahdutti se että jalat eivät menneet alta missään vaiheessa eikä ollut energian puutetta. Marmeladeja en kyllä syö vähään aikaan, tai no, ehkä vihreitä kuulia jouluna sitten.

VIP -illassa jaettiin tiimin sisäisiä palkintoja ja syötiin hyvin! 🙂

Olipa hieno reissu ja tekninen, vaihteleva reitti – sää oli aamun sateen jälkeen oikein hyvä. Iltapäivällä kivikot olivat kuivuneet, joten uskalsin juoksennella kivikoillakin. Varpaat ottivat osumia ja luulenpa että kynsien vaihtuvuus tulee olemaan 4/10. Nyt reilut kaksi vuorokautta juoksun jälkeen olo on edelleenkin hyvä, uupumus on ehkä vasta tulossa, kuten monesti käy kun tavoitteensa saavuttaa. XC partyn illanvietto oli oikein mukava ja keskustelut olivat antoisia. Hymiötyttö Liisa on tittelinsä ansainnut ja hän on innostanut minut mukaan XC partyn seikailuihin, harrastamaan muutakin kuin pk-lenkkejä Kalimeenojalla 😄. Kiitos Riikka, Maija ja koko XC party-tiimi hienosta matkasta!

Tervetuloa mukaan leirille!

  • Tervetuloa mukaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *