Mustikanpoiminnasta kemufiilikseen – Susannan eka kerta NUTS Pyhä puolikkaalla

Kisatapahtumaa edeltänyt viikko oli kaksijakoinen. Innosta puhkuen odotin lauantaita ja kauan odotettua kisapäivää. Toisaalta mieli oli jo haikea, kohta tämä on ohi ja mitäs sitten. Viikko mentiin tunnollisesti ohjelman mukaan ja juoksu tuntui kulkevan. Silti piti vaan jarrutella ja pitää vauhti sekä matka maltillisina.

Susanna Ylikunnari on osallistunut ahkerasti XC Party klubitreeneihin! Susannan valmentajan, Anu Junnilan suotreenissä treenattiin vielä vk-sykkeillä pari viikkoa ennen NUTS Pyhää.

Vihdoin koitti perjantai-iltapäivä ja matka kohti Pyhätunturia alkoi. Liekö olimme sitten niin innoissamme matkaan pääsemisestä, että ilman pysähdyksiä hurautimme vauhdilla Pyhälle.

Kisapäivä

THE päivä käynnistyi aikaisin. Ihme ja kumma, tuleva tapahtuma ei tullut yöuniini ja niinpä päivän koitoksiin pääsi lähtemään hyvin levänneenä. Oman ryhmäni lähtö oli vasta myöhemmin, mutta liityin kuitenkin maratoonareiden alkuverkkaan sateisessa ja hieman koleahkossa säässä. Vaatetustakin piti jo alkaa arpomaan, pitääkö lisätä vai mennäänkö alkuperäisellä suunnitelmalla lyhythihaisella.

”Maratoonareiden lähdettyä matkaan kävin vielä hetken keräämässä voimia majapaikassamme. Kylläpäs se siinä vaiheessa oli jo aikamoista hermostunutta edestakaisin kävelyä.”

Startti

Vihdoinkin kello 10:20 pääsin matkaan. Tuossa vaiheessa kelikin jo muuttunut puolipilviseksi, ja onneksi en lisännyt yhtään vaatetta, päinvastoin vähentää olisi pitänyt. Ensimmäinen 6 km huoltopisteelle sujui hyvin. Maltoin mennä rauhassa vaikka kyllähän se välillä mopo karkasi käsistä, kun piti pysyä tietyn ryhmän vauhdissa mukana.

Ensimmäisen huoltopisteen jälkeen pääsin yllättämään Riikan! Mietin itsekseni että pääsisinköhän jopa livahtamaan Riikan ohi ihan huomaamaatta. 😊 Tämän jälkeen matkanteko sitten hidastuikin osaltani. Tiesin että maasto muuttuu kivisemmäksi ja vaikeampikulkuiseksi, tästä puhuttiin alkumatkasta. Haastavat paikat kävelin ja helpommat sitten menin juosten.

Puolimatkan krouvi

Kohdasta mistä me puolikkaan juoksijat käännyimme takaisin alkoi pitkä loivahko nousu. Juoksijat, jotka olivat minut ohitelleet aiemmin, olivatkin nyt samassa nousussa. Selkä toisensa jälkeen tuli vastaan ja ylämäestä huolimatta matka tuntui jatkuvan kuitenkin hyvin. Matkaa oli tultu jo 15 km, kunnes muutaman kerran oli jo läheltä piti tilanne, mennäkkö nurin vai ei.

”Tässä vaiheessa kuulin korvissani koutsien sanat : “Siinä vaiheessa kun alkaa kompuroimaan niin energia on jo liian vähissä…” Ja hetki sen jälkeen makasin rähmälläni maassa Käsi sai siinä rytäkässä hittiä.”

Verta tuli sen verran paljon, että päällimäisenä huolenani oli päällä oleva lainapaita ja sen kunto… Onneksi taskunpohjalla oli nenäliina ja sillä sain tupon käteeni. Tuon jälkeen seuraavat pari kilometriä menikin sitten itsensä kokoamisessa. Kävellessäni mietin että mitä ihmettä varten minä täällä kivikasojen keskellä kuljen!!!

Huolto auttoi

Huoltopisteellä vietin tovin aikaa kun ensiapu putsasi pahimmat liat ja paikkasi haavan siten, että pääsin jatkamaan lopun matkaa. Sain siinä samalla levättyä ja tankattuakin ilmeisesti riittävästi, kun loppumatka sujui hyvin. Ja hei, jälleen ohittelin samoja selkiä loppunousussa kuin mitä aiemminkin! 😊 Tokihan loppunousu oli kova, mutta varmaan tuo hetken huilaus ensiapupisteellä vaikutti asiaan, että sen jaksoi nousta hyvin.

”Tunne viimeisessä alamäessä oli sanoinkuvaamaton!! Ja vielä kun näki Riikan ja Maijan kannustamassa!”

Mustikanpoiminnasta kemufiilikseen

Kolhut kuulemma kuuluvat asiaan. Maaliin tultua ensiapupisteellä kädessä olevasta haavasta kaivettiin mustikanlehti!Sitä en ymmärrä vieläkään miten ihmeessä se oli sinne syvälle asti joutunut…

Vuosi sitten en juurikaan tiennyt edes Oulun polkuja. Satunnaisia kertoja siellä, täällä ja tuolla oli tullut käytyä poluilla, mutta kyllä ne kahden käden sormilla oli laskettavissa. Mikä lie sitten saikaan minut talvella lähtemään tähän verkkovalmennukseen mukaan ja vielä tällaiseen loppuhuipennukseen todella vaikeaan maastoon ?!?!

Heti tapahtuman jälkeen jäi kyllä mietittymään, että en enää ikinä mene tuollaiseen maastoon, pysyttelen tasaisella. Mutta toisaalta… Huippumatka on ollut, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Juurakot ja kivikot eivät ole ystäviäni, aikanaan vielä. Mutta ehkä joku päivä 😊 Kyllä minä vielä niille näytän !!

– Susanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *